Staattisen hengenpidätyksen kisapäivä alkoi aurinkoisena. Hyvin aurinkoisena. Hyvin paahteisena ja hyvin kuumana. Pilven hattaraakaan ei näkynyt taivaalla. Vain pääsyset kaarelivat korkealla sinessä. Tuulikin oli tyyntynyt. Kilpailijoille ei ollut järjestäjän puolelta mitään varjoisaa tilaa tarjolla joten päädyin heti aamutuimaan ostamaan kaksi suurta aurinkovarjoa auki joukkueemme oleskelupaikan suojaksi uima-alueen varjomaakarilta.
Kevyen huovan alla odottelin omaa vuoroani, joka oli kanssakilpailijoiden taktikoinnin vuoksi siirtynyt verrattaen pitkälle aamupäivään. Oman joukkeemmekin lähtöajat olivat sirottuneet aika tasaisesti koko aamun ajalle.
Pieni hiki pinnassa pääsin lopulta vaihtamaan altaaseen 5mm märkäpukuni tuntia enne starttia. Yllätys oli melkoinen kun altaan vesi tuntui lähinnä jäätävältä. Kontrasti veden ja ilman välissä oli huikea ja eipä aikaakaan, kun jalat alkoivat lyödä loukkua vaikka ilman lämpömittari huiteli varmasti kolmenkymmenen paremmalla puolella. Nälkäkin alkoi kaivella ja edellisenä päivänä massiivisesti vaivannut flunssa muistutteli vielä olemassaolostaan. Suurin huolenaiheeni olikin, etten vaan saisi massiivista yskänpuuskaa juuri lähdössä. Eli lähtökohdat olivat hieman viturallaan, vaikka itse en asiaa itselleni tunnustanutkaan. Onneksi valmentaja sentään keksi olla kertomatta, että lämmittelyvetoni olivat lievästi sanottuna heikkotasoisia, se olisi voinut katkaista jo kamelin selän. Lähdin siis kisa-alueelle kiskaisemaan helpon personal bestin - näin kuvittelin. Vaan kuinka kävikään. Lämppärit enteilivat juurikin vähän kehnompaa tulosta ja niinhän se pakka alkoi repeillä jo viidessä minuutissa aikaisten palleanykäysten saattelemina. Kävin kovaa henkistä taistoa itseni kanssa ja hävisin antamalla lopulta periksi tunteelle, vaikka valmentaja kuinka sanoi vieressä, että happea näyttää riittävän vielä vaikka kuinka. Sain valkoisen kortin, joten tyytyväinen piti olla vaikka tuloksellani 5:15 ei finaalipaikka varmasti irtoaisikaan. Niskan hengityslihas venähtäneenä kapusin jäisestä altaasta auringon paahteeseen katselemaan viimeisiä suorituksia ja pakkailemaan tavaroita altaan reunalta.
No olihan yksi finaalipaikka DNF:stä jo takataskussa, joten vapaa lauantai ilman omaa finaalisuoritusta sopisi ohjelmaan ihan hyvin. Mutta taas kohtalo heitti eteen tämän efektin, että "vaan kuinkas lopulta kävikään". Lounaspöydässä istuessamme tulivat tulokset ja suureksi suureksi hämmästyksekseni sain kuulla päässeeni B-finaaliin. Päivä ei siis ollut muillekaan niin hyvä. Suurella kiitollisuudella ja hämmästyksellä otin vastaan toisen finaalipaikan ensimmäisissä MM-kisoissani. Olenko minä oikeasti näin hyvä? Siis oikeasti?
Aurinko paistoi koko päivän ja me nautiskelimme Belgradin tarjonnasta yöhön saakka. Asiat voisivat toki olla hullumminkin!
-Paula-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti