Toinen treenipäivä

Tänään ei ollut järjestettyä syvyystreeniä, joten 15 tunnin yöunien jälkeen suuntasimme sen sijaan testaamaan kisa-allasta. Hotellin bussi toimitti meidät tsekkien, Ryuzon ja juuri paikalle saapuneiden tanskalaisten kanssa altaalle, joka ilmeni olevan mukava 50-metrinen ulkoallas. Jone laittoi kyseisen paljun koetukselle suorittimalla pari 155 metrin pituussukellusta ja Mikko testaili erilaisia sukellusnopeuksia ja pohti optimaalisinta strategiaa kilpailusuoritukseen. Ryuzo halusi tehdä maksimivedon, mutta koska loppuosa Japanin joukkueesta ei ole vielä uskaltautunut paikalle, toimi Suomen joukkue hänen turvasukeltajinaan. Loistavan couchauksen ansiosta Ryuzo tekikin oman ennätyksensä, hallitun näköisen 202-metrisen.



Treenille oli varattu aikaa 3 tuntia, mutta koska olimme ottaneet altaan haltuun jo puolentoista tunnin kohdalla, päätimme siirtyä syömään. Uskomattomasta couchauksesta ja turvasukeltamisestamme vaikuttunut Ryuzo liittyi mukaan ja tarjosi meille kyydin takaisin hotellille. Hotellilla söimme japanilaisen ystävämme suosittelemaa papaijasalaattia ja Okinawan nuudelia. Ja maittavaahan se olikin.

Hotellihuoneessa tutustuimme omiin vartaloihimme FDTF:n uuden stetoskoopin, oksimetrin ja otoskoopin avustuksella. Stetoskooppi ei tuntunut toimivan kunnolla ja oksimetri kertoi Jonen happisaturaation liikkuvan normaalin 98-99% sijaan 95% tienoilla. Poikaraukka.



Huomenna ohjelmassa on taas syvyystreeniä. Eilinen reilu 30 metrin näkyvyys oli paikallisen mielestä harvinaisen huono, joten toivotaan että se huomenna olisi jo vähän parempi. Nyt nukkumaan.

Matka ja ensimmäinen treenipäivä

Okinawan kisajoukkue tapasi sunnuntaina iltapäivällä Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Lentokoneeseen astuivat Mikko ja Jonérik, mutta joukkueen varusteita kentälle tuonut Antero jäi vielä Suomen maankamaralle ja lentelee Japaniin muutamaa päivää myöhemmin. Lentomme koneenvaihtoineen sujuivat onneksi kommelluksitta, ja matkatavaratkin löysivät perille ensi yrittämällä.

Okinawan kentältä löysimme bussin, joka toimitti meidät hotellille. Ensimmäinen iltapäivä ja ilta kuluivat matkasta palautuessa ja hieman hotellin ympäristöön tutustuessa. Tutkimusmatkalla meille selvisi, että kahden kilometrin säteellä hotellista ei ole kuin asuintaloja ja karkkiautomaatteja. Kävelyltä palattuamme törmäsimme Tsekin joukkueeseen, jonka kanssa menimme hotelliin syömään. Noin 30 tunnin valvomisen jälkeen siirryimme nukkumaan.



Aamulla seitsemältä (Suomen aikaa klo 1 yöllä) heräilimme aamupalalle, jonka jälkeen hotellin bussi kuljetti meidät merenrannalle. Pienestä satamasta lähdimme tsekkien ja Ryuzo Shinomiyan kanssa ensimmäisiin syvyystreeneihin.

Sukellusolosuhteet osoittautuivat karmeiksi. Oli lähes mahdotonta sukeltaa, kun auringonpaiste häikäisi vielä 30 metrin syvyydessä ja vesi oli hiostavan 27 asteista ilman selvää termokliinia. Siinä tuli raavaammallekin miehelle nopeasti ikävä takaisin Asikkalan sopivan viileisiin ja hämäriin vesiin. Haastavista olosuhteista huolimatta sukellukset sujuivat kuitenkin hyvin, Mikon tehdessä 50 m, 60 m ja 55 m CWT-sukellukset, ja Jonen upotettua itsensä toistuvasti 30-40 metrin syvyyteen. Illalla kävimme vielä tekemässä pienen static-session (Jone 5 min 10 s) ja testaamassa hotellin 5,5 metriä syvää laitesukellusallasta.



Huomenna ohjelmassa on virallisen kisa-altaan testaaminen ja ylihuomenna taas syvyystreeniä.

Okinawan AIDA joukkue mm-kisat 2010

Okinawa odottaa!

Kisat on ohi

No niin! Kisat on pidetty ja mitalit jaettu niille, jotka ne ansaitsivat. Omiin matkatavaroihin ei sitä lisää tarvinnut laittaa. Ehkä onneksi, sillä sen verran runsaasti oli muutenkin tavaraa mukana. No, ainahan se mitali mukava olisi ollut saada, mutta ei alun perinkään realistisia mahdollisuuksia moiseen ollut. Sen verran kova taso syvyyssukelluksessa maailmalla on verrattuna kotimaisiin tuloksiin. Esimerkiksi tekemäni cnf:n Suomen ennätys ei ollut lähelläkään kuuden parhaan finaalipaikkaa, sillä viimeinen finaaliin päässyt sukelsi 73 metriä. Mitali irtosi 78 metrisellä sukelluksella. Cwt finaaliin tarvittiin vähintään 100 metrinen sukellus. Mitaliin tarvittiin sitten jo 10 metriä enemmän. Noihin syvyyksiin ei pääse ilman pitempiaikaista treeniä hyvissä olosuhteissa. Kyllä tuonne 90 päälle varmastikin olisi resursseja, mutta aika ja raha tulevat helposti vastaan, jos ennen kisaa pitäisi kaksi viikkoa treenata. Sen verran se vähintäänkin vaatisi. No, se tehdään aina, mikä voidaan.

Matka oli kaiken kaikkiaan upea ja paikka syvyyssukellukseen aivan ehdottomasti täydellinen! Toivottavasti Dean’s Blue Hole kutsuu vielä uudelleen käymään ennen kuin tässä eläkkeelle siirrytään näistä kisahommista. Tai eihän tässä mikään kiire vielä eläkkeelle ole, kun kerran cnf:n hopeaa otti minuakin vanhempi herra. Williamille vain onnittelut hopeasta, siis sille vanhemmalle. 86 metriä oli kelpo suoritus. Mies on muuten käynyt nyt syvemmällä ilman räpylöitä kuin räpylöiden kanssa. Mielenkiintoista!

Finaalit olivatkin kaiken kaikkiaan juuri niin mielenkiintoiset kuin niiltä voi odottaa. Naisten cwt oli ehkä ennakkoon kaikkein selvin mitalikolmikon osalta, mutta aina ne sukellukset on tehtävä ennen mitaleiden jakamista. Muutoin jännitystä riitti aina viimeisiin sukelluksiin saakka. On se mukava jännittää toisten pintautumisia parin metrin päästä. Kisa-alue oli hyvin rajattu muovisella viemäriputkella. Tämän loistavan idean voisi kopioida vaikka kotimaisiinkin syvyyskisoihin.

Reissu on ohi. Kotiin on päästy ja kaikki tavaratkin tulivat matkatavarahihnaa pitkin sitten loppujen lopuksi, vaikka ne edellisen kerran olivat silmissä Nassaun kentällä. Matka oli antoisa ja kaikki vapaasukeltajat jälleen kerran kuin yhtä suurta perhettä. Mukavaa porukkaa! Arki tulee kuitenkin aina. Niin nytkin. No, ensi vuonna on joukkuekisa Japanissa Okinawalla. Ehkä sinne pääsisi mukaan. Toivossa on hyvä elää…