Päivä alkoi ei-niin-aurinkoisissa merkeissä flunssan ja vatsaharmien saattelemana. Aamupalallakaan ei voinut syödä yhtä banaania enempää, koska oma startti oli jo heti kymmenen jälkeen. Homma olisi voinut mennä kiukutteluksi, mutta hyvin alkanut hermojenkiristely päättyi taas valmentajien ja muiden tiimikavereiden läsnäoloon ja hassutteluun. Ja tottahan se on, että ei oma tulos ainakaan parane stressaamalla.
Matka hotellilta altaalle sujui "rallitaksin" kyydissä. Belgradin sunnuntaiaamussa ei siis ollut juurikaan muuta liikennettä, eikä kuljettaja suinkaan epäröinyt käyttää tilannetta hyväkseen. Perille päädyttiin kuitenkin ehjänä aivan ensimmäisten joukossa. Hyvä niin, sillä pääsimme varaamaan altaan laidalta hyvät paikat koko joukkueelle.
Aamu oli niin viileä ja tuulinen että pukeuduin kaikkien iloksi untuvahaalariin, enkä voi väittää että se olisi ollut ollenkaan liikaa. Näin osan kilpailijoista hytisevän shortseissa ja ihmettelin, etteikö kaikilla ole tullut mieleen katsoa säätiedotusta. Jälleen olin ylpeä suomalaisuudestani. Ainakin meillä oli älliä varustautua tilanteen mukaan!
Vasta tuntia ennen lähtöä nousin nokkauniltani vaihtamaan märkäpuvun päälle. Jännitti vähän, mutta annoin tunteen vain lipua läpi ajatellen, ettei minulta odoteta mitään. Tänne oli tultu hakemaan kokemuksia ja valkoisia kortteja eikä sijoituksia. Siitä huolimatta halusin, että minulle pidetään pieni luento siitä, kuinka hyvä asia on, kun alkaa tuntumaan aikaisin pahalta. Nämä ajatukset seuranani laskeuduin altaan reunalle, veteen, ja jäin odottamaan virallista lähtöhetkeä lähtölaskennan kaikuessa kaiuttimista.
Sukelluksella tapahtui paljon uusia ja osin ihmeellisiä asioita. Pidin yllä ennennäkemätöntä vauhtia (siis oman mittapuuni mukaan) ja pulpahdin pintaan 2:37 myöhemmin 130m pidemmällä. Olin onnellinen ja tyytyväinen. Ehkä jopa hieman yllättynytkin näin hyvästä sukelluksesta. Seurasin loputkin joukkueen jäsenten suoritukset altaasta tai sen reunalta, joihin mahtui niin katkeraa kalkkia, häkellyttäviä yllätyksiä kuin varmaa iloa. Sitä se oli koko aamupäivä: tunneskaala laidasta laitaan, päällimmäisenä ilo omasta hyvästä ja varmasta suorituksesta.
Iltapäivä meni samaan tyyliin. Iloisesti muiden kanssa lounaalla rupatellessa, omassa huoneessa lepäillessä ja aurinkoisia ajatuksia ajatellen. Aloin pikkuhiljaa ymmärtää paremmin kisojen luonnetta. Nämä eivät todellakaan ole vain kilpailut, joista veren maku suussa haetaan sijoituksia vaan tapahtuma, jossa on paljon samanhenkisiä avoimia ihania ihmisiä, jotka pitävät puhumisesta aivan yhtä paljon kuin minä..
http://youtu.be/pjLUG7GwOyI
