Siis suomeksi, tänään oli DNF:n finaali. Tunnelmat tälle päivälle alkoivat kuitenkin tiivistyä omalla kohdallani jo eilisen vapaapäivän puolella, kun yllätin itseni hermoilemasta. Tajusin yhtäkkiä, että kisaaminen muita vastaan on hauskaa, mutta nyt olikin kyseessä kisaaminen itseäni vastaan, mikä ei jostain syystä tuntunut ollenkaan hauskalta ajatukselta. Pieniä alitajunnan piruja istuskeli koko päivän matkani varrella huudellen kaupungilla viettämäni vapaapäivän järjettömyydestä levon kannalta ynnä muuta yhtä olennaista. Sain todella tukkia korviani, etten olisi kuunnellut kaikkia mahdollisia asioita jotka voisivat mahdollisesti mennä pieleen finaaliin mennessä.
Kisa-aamun aikataulua oli onneksi löysytetty tunnilla, joten ehdin periaatteessa syömään aamupalan, ennen siirtymistä jo tuttuakin tutummaksi tulleelle kisa-altaalle. Kiskoin viileän aamun kunniaksi taas untuvahaalarin päälle ja siirryin aamutorkuille odottamaan omaa vuoroani ja ruuan laskeutumista, joka tuntui lähinnä sijaitsevan kurkussa. Olo ei ollut juurikaan levollinen eikä rauhallinen. Yskitti ja väsytti, eikä oman tavoitemetrimäärän asettaminen tuntunut onnistuvan. Nyt tavoitteena oli oikeasti tehdä maksimi, ihan tajunnan rajamaille saakka. Matka sinne on pitkä, mutta loppu voi olla hyvinkin nopea. Epävarmuus hermostutti, vaikka vaakakupissa ei ollut enää varsinaisesti mitään.
Yritin kuitenkin pitää paletin kasassa ja tehdä kaiken mahdollisimman rauhallisesti ennen lähtöä. Tämäkin kostautui. Vaikka Viljami ja Kajde olivat kokoajan kertomassa minulle aikoja ja passaamassa, niin yllätin itseni yhtäkkiä tilanteesta, jossa starttiin on 2minuuttia aikaa ja minulla on painot maassa, puku auki ja nenäklipsi hukassa. Kiskaisin painot vyölle ja aloin kuumeisesti etsiä nenäklipsiä, joka löytyi lopulta Kajden avustamana omasta nenästäni. Hyppäsin altaaseen ja Viljami laittoi kaulapainon kaulaani. Pulssi oli varmasti 120. Yritin rauhoittua, mutta kello tikitti armottomasti. 30sekuntia. Syvä hengitys. 20sekuntia. Rauhoittava syvä hengitys. 10 sekuntia. Sydän hakkaa armottomasti. Lähdön hetki koitti. Keskityin ottamaan täydellisen keuhkollisen ilmaa. Sellaisen määrän, että pärjäisin seuraavat 3minuuttia ilman. Ja sitten painoin pääni veden alle. Äänet hiljenivät. Ajatukset pysähtyivät. Sydän rauhoittui. Keho lähti tekemään tuttua sarjaa: käsiveto - potku - potku - käsiveto. Maailmanmestaruuskisojen finaalin sukellus oli alkanut
30metriä ja palleanykäykset alkoivat. Hyvä - ajattelin. Säästöliekki sytytetty.
Tukala olo kasvoi. Ja kasvoi. Ja kasvoi. Minä odotin ja sukelsin, kunnes lopulta 80metrissä olin täysin kypsä tulemaan ylös. Olo oli infernaalisen hirvittävä. Sisäinen hymy paistoi sisälläni. Näin paha olo tietää vahvaa sukellusrefleksiä ja hyvää sukellusta.
Naps. Refleksi napsautti turbovaihteen päälle ja paha olo helpotti. Edessä oli satasen käännös. Pintarikko ja potkin jo turvasukeltajaakin sukeltaessani hieman liian lähellä pintaa, koitin päästä vähän syvemmälle, mutten varsinaisesti enää keskittynyt alaspäin pyrkimiseen sillä 125m käännös oli edessäni, eli nyt alettaisiin vasta sukeltamaan.
Käännös. Olo alkoi pöpertyä. Ajatus juoksi vielä, mutta enää vain ohuena lankana, josta oli pystyttävä pitämään kiinni. Vielä viimeinen potku, pintaan, köydelle, pää ylös ja hookkaamaan. Tajusin että kädet tärisee. Kuulen Kajden huudon ja nostan päätä ylös tajuten samalla, että en oikein muista miten minun taas pitikään hengittää. Posket pullistuu. Teen varmaan jotain väärin. Lainkaan ajattelematta teen pintaprotokollan ja jään rimpuilemaan uppoavaan köyteen. Järki alkaa palata pikkuhiljaa. Valkoinen kortti ja loppukin voima hupenee jäsenistä. 135m - sanoo tuomari ja onnittelee. Pääsen hädin tuskin altaan reunalle, jossa sankka joukko kannustajia oli naamat messingillä ja halit valmiina odottamassa MINUA. Käyn kastelemassa kaikki halauksillani ja lähden uimaan happoja pois lihaksista. Olo on epätodellinen. Näissä olosuhteissa, tässä olotilassa, tuolla valmistautumisella.. Minä tein silti huikean suorituksen!
Nousen lopulta kuumaan auringonpaisteeseen seuraamaan A-finaalit ja keksin vasta kysyä, että monesko edes olin. Kukaan ei tiedä. Onko sillä edes väliä.
Joukkueemme miehet olivat taistelleet myös B-finaaleissa vaihtelevilla menestyksillä, mutta yhtä kaikki kisa tältä päivältä on ohi. Pakkaamme tavarat ja lähdemme hotellille. Taas yksi valkoinen kortti ja hyvä sukellus takataskussa. Minä: maailman 12. paras ilman räpylöitä pituutta sukeltava nainen. On tässä vielä pureskeltavaa.
-Paula-
